Mikä siinä on, että koulussa väsyttää törkeesti ja heti ku kirjat ja muut kamat on saanu laukkuun, ni jalka on niin kevyt, että voi vain pomppia, liidellä kuudet portaat alas. Portaiden jälkeen mulla on vastassa kirkas, silmiä häikäisevä auringon paiste. Ja se lämpö: takki auki aamut illat, eikä palele. Aah!

Ja yöt kun heräät kurkku hellänä ja silmät kutiavina. Ja aamut kun yrität muistaa lääkkeen  ja pyyhit aamupalan lomassa vuotavaa nenää. Etkä tervehdi perheenjäseniä hyvällä huomenella, vaan viidellä aivastuksella. Ah tätä!

Tästä mä tykkään, tähän hetkeen mä haluisin jäädä. Olla murehtimatta mitä seuraavaksi, vain miettiä ja fiilistellä tätä ihanaa, hyvää hetkeä. Olla miettimättä, miten monet itkut on vielä edessä ja surra niitä jo etukäteen. Tää vaatii opettelua.

Ja se tunne: ei läksyä paljon viikonlopun yli ja ne muutamatkin kerkee tekemään jossain käänteessä. Sitten ku on ensin pidetty hauskaa tädin ja miehen ja muiden kanssa.

Niinkuin tehtiin eilen: käveltiin Zurichin aurinkoisia katuja, juteltiin ja naurettiin. Sitä ennen autossa hervottomissa ruuhkissa, iPodi korvilla. Ja hihiteltiin äidille ja lokille joka kakkas mammani päälle. Mokoma! Jossain välissä puhetta harmaista hiuksista ja Miitta-tädin tarpeellisuudesta. Ja tietysti teetä ja kahvia Starbucks cafesta, nam! Ja sitten kotia kohti autolla huristellen kera kivojen ihmisten.

Mä ootan lauantaita ja yritän olla reipas tänää ja saada technologian HTML-tagit ymmärrettäviksi ja mietin oliko Frankenstein hyvä vai paha tiedemies kera monsterin.